Kolme päivää koulua, track miitti, baccalaurette, states finaalit, graduation, läksiäiset, laukkujen pakkaaminen, hyvästien sanominen ja lentokentälle ajaminen. Siinä pääkohdat mitä vaihtovuodestani on jäljellä. Ensimmäisellä viikolla täällä ollessani edessä olevat yhdeksän kuukautta tuntuivat mahdottomilta ja ylitsepääsettömän pitkältä ajalta. 271 päivää kuitenkin vierähti silmänräpäyksessä ja tässä sitä ollaan: pari viikkoa vaihtovuotta jäljellä. Innostus kotiinpaluusta on vaihtunut pelkoon ja epävarmuuteen. Aikaa on liian vähän, mitä jos kotona oleminen ei olekaan niin hienoa, mitä olen itselle näiden yhdeksän kuukauden aikana uskotellut? Count down appin tarkistamisen lopetin aikaa sitten, kun pikajuoksua vähenevät päivät alkoivat ahdistamaan. Takaraivossa kuitenkin muistuttaa pieni ääni koko ajan siitä, miten vähän aikaa on jäljellä ja kuinka pian Amerikan vuosi on ohi.
Vaihtovuoteen kuului valtavasti ihania muistoja, uusia kokemuksia, itsensä ylittämistä, kantapään kautta oppimista, itkuja, nauruja, uusia ihmisiä, ja erilaisista tilanteista selviytymistä. Vajaan vuoden aikana toisessa maassa oppii paljon, ja mielipiteet muuttuvat suuntaan ja toiseen. Arvostus omaa kotimaata kohden kasvaa ja ymmärrys siitä, mikä itselle on tärkeää. En löytänyt unema-ammattiani, eikä vieläkään ole mitään hajua, minne suuntaan opiskelemaan lukion jälkeen, mutta ei se ollut tämän vuoden tarkoituskaan. Ymmärsin, miten ainutlaatuinen kokemus on saada elää toinen täysin erilainen elämä, ja oppia uusia asioita erilaisilta ihmisiltä. Mikään muu ei kuvaa vaihtovuotta paremmin, kuin lausahdus "Exchange isn't a year in your life. It's a life in a year."
Kaikki kaverit sekä täällä että Suomessa suunnittelevat lukiosta valmistumista ja yliopiston aloittamista. Kieltämättä olisi mukava päästä aloittamaan yliopistoelämä ja jatkaa eteenpäin, mutta niin kuin koulun palkitsemisseremoniassakin sanoin, graduationin jälkeen olen menossa takaisin lukioon. Vaihtovuosi on kuitenkin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vuoden viimästymisen arvoinen, eikä täällä opittuja asioita voi oppia koulukirjoista. Lukuisat hampaankiristykset ja ilon ja onnistumisen hetket antavat muisteltavaa kiikkutuolipäiville asti ja saavat varmasti hymyn huulille useita kertoja kotiinpaluun jälkeenkin. Nyt kuitenkin nautin viimeisistä päivistä täällä rapakon toisella puolella, ennen kuin astun koneeseen ja suuntaan takaisin Suomeen, kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti